Hmh

                                                  Aivoni kuiskaavat edelleenkin ajoittain: Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään.



                                            Ja kaikkihan on muuten ihan hyvin. Tai jotain.

Vittuun kaikki

Voiko elämä olla jotain muutakin kuin kaaosta?
Hämmentävien tunnesarjojen purkauksia?
Aluksi kuvittelin, että vika on muissa. Kuvittelin, että ympärilleni vain jotenkin kerääntyy ihmisiä. Outoja, rikkinäisiä, mielenvikaisia, häiriintyneitä ja yksinäisiä. Niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Niitä, jotka imevät sinut kuiviin. Niitä, jotka eivät oikeastaan välitä sinusta, vaan siitä mitä voit heille tarjota.
Niitä muita ihmisiä.
Kunnes tajusin, että ei vika voi olla kaikissta muissa. Vika on sitten kai minussa. Tai jossain.

En jaksa kuunnella. En jaksa hoitaa muiden asioita. En jaksa olla se olkapää, jolle itketään kun elämä ei ollutkaan kuin Disneyn piirretyistä.
(Prinssi kun ei luultavasti ratsasta vastaan valkealla orhilla ja lurittele rakkausserenadeja. Sillä on krapula ja se makaa paskat housussa naapurin Pirkon sängyssä. Sori.)

 Hyvä jos itse selviän tästä paskaelämästä.

Älä soita tänne enää koskaan. Nyt ei pysty.

Joskus on hyvä jatkaa eteenpäin

En tiedä kuinka päädyin tähän tilanteeseen. Juuri tähän, juuri nyt.

Sain itselleni terveen paperit. Viiden vuoden psykiatrianpoliklinikkakäyntien jälkeen. Liian usean laitoshoitokerran jälkeen. Kaiken mahdollisen paskan jälkeen, mitä 22 vuoden aikana surkeassa elämässäni on tapahtunut.
Voin paremmin kuin varmaan koskaan elämäni aikana. Eikä tämä elämä olekaan niin kamala, kuin joskus kuvittelin.

Mä en halua enää kuolla.

Tyhmä kukka

Näin kuvan sormustinkukasta ja muistin taas jotain inhottavaa.
En muista tarkkoja tilanteita.
Kuva aiheutti kummallisen ja oudon tunteen, joka ei todellakaan ollut iloinen.
On vaikeaa ymmärtää, miten yksi kuva kukasta saa aikaan yököttävän tunteen mahanpohjaan, aiheuttaa käsien tärisemisefektin ja aiheuttaa kummallisen pelon tunteen aikuiseen ihmiseen.
Vittu, elämä on ollut joskus aivan saatanan outoa.
Joskus ajattelin, että myrkyttämisellä uhkailu oli aivan normaalia.
En tajunnut 21 vuoteen, ettei se ole. Luulisin.

Over now

Katson sinua ja en tunnista ihmistä kasvoistasi. Jos näkemäni raunio onkin se, joka oikeasti olet ja en ole vain huomannut sitä aikaisemmin. Mitä yhteistä meillä on ikinä ollut? Roikun entisessä kiinni ja yritin liikaa.

Päätin tänään, ettei se ole kaiken tämän arvoista. Kuka sinä olet? Tunsinko sinua ikinä, vai kuvittelinko kuitenkin kaiken?

Jatkan kohti tuntematonta, vanha paska jää taakse. Samoin on tapahtumassa osalle ihmisistä, jotka kuuluivat siihen.

Luulisin olevani onnellinen. Mutten ole kuitenkaan aivan varma yhtään mistään.

En voi kuin sulkea silmäni ja hypätä tuntemattomaan toivoen parasta.

Kun aikaa kuluu, lupaan katson sinua lavalta ja sinä olet vain ihminen muiden joukossa.
Koska minä elän unelmaani. Juuri nyt.

Minä en ole enää tahdoton kynnysmatto, jonka yli voi kävellä, pyyhkiä kenkänsä ja kävellä pois jättäen minut saastaiseksi.

Hämmennys

Jotain hämmentävää on tapahtumassa. 

Välimatkat pitenevät, elämä muuttuu ja ihmiset katoavat jonnekin todella kauas. Eivät välttämättä fyysisesti, vaan etääntyvät henkisesti niin paljon, että he voisivat olla satojen kilometrien päässä.

Muut muuttuvat.

Lapsia, parisuhteita ja avioliittoja, eroja, asuntoja, muuttoja, uusia töitä tai opiskelua.

Kaikki muuttuu ja on välillä vaikeaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan ennallaan.

Istun paikallani, kaikki vilisee ympärilläni, enkä osaa hallita kaaosta. Katson halvaantuneena, kun asiat loittonevat hallitsemattomasti kauemmas. Ja en uskalla huutaa ketään pysähtymään. 

Entä jos minä en osaakaan muuttua ja löydän itseni 30 vuoden päästä tästä betonihelvetistä, jossa mikään ei merkitse enää mitään?

Tarvitsemisen paradoksi

Rakkaus, parisuhde, lapset. Punainen mökki ja citymaasturi.

Kun ihmisellä on edes osa näistä asioista hän on automaatisestikin onnelinen?

Mikä ihmeen "rakkaus"?

 Se on oikeasti vain tunne. Tunne siitä, ettet ole niin yksin.

Kontrollia. 

Tarvitsemisen paradoksi., mukavien pienten kemiallisten aineiden liikehdintää hermosolujen välissä.

Kun rakastut, olet aivan eri ihminen. Aikaisemmilla teoillasi ei olekaan enää mitään virkaa. Parisuhde on ilmeisesti niin mullistava kokemus, että minuudella, joka on rakennettu ennen tätä tuntemusta ei ole enää mitään väliä. 

Niin. Minä olen ikävä kyllä ollut rakastunut. Huomasin, ettei se kannattanut.

Ja saan ääretöntä mielihyvää siitä, että olen näin kyyninen. Se on kamalan, kamalan hauskaa..

 (Voisin aivan mielelläni ottaa kyllä sen citymaasturin.)

Moi.

Vihaan pääsiäistä.
Ja muita tyhmiä, merkityksettömiä "perhejuhlia", jolloin voin käpertyä itsesääliin ja istua ilmeettömänä kotona.
Kai sitä kuitenkin toivoisi jotain. Tai edes sitä, että joku muistaisi olemassaoloni.
Varmasti joku muistaakin. Itsesäälin ja yksinäisyyden sekoittama aivokoppani ei vain halua ymmärtää sitä.
Pari viime vuotta kun ovat olleet aika samanlaisia.
Joko olen istunut yksin sairaalasängyssä tai lapsuudenkodissa vahtimassa koiraa.
Jota sitäkään ei ole enää olemassa.

Ei pistettä otsikkoon

Koti, johon ei voi enää ikinä palata. Jota ei enää ole.

Tyhjät seinät, yksinäiset koirankarvat tanssivat pölyhiukkasten kanssa auringonsäteissä.

Raivokkaiden huutojen, epätoivon, veren, sappinesteiden ja mahahappojen haamut kaikuvat seinistä jättäen jälkeensä pinttyneen hajun. 

Silti minä olisin halunnut vielä kutsua sitä paikkaa kodiksi, tallustaa aamuisin takapihalle tupakalle koiran kanssa, sytyttää kynttilät lemmikkien haudoille. 

Istua sohvalla ja katsella televisiota, karata kesäöisin ikkunasta pihalle silloin kun kaikki muut nukkuivat. 

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

..vitut.

Siellä on tapahtunut kamalia asioita.

En vain taida oikeastaan kuulua enää mihinkään.

Little liar

Vuosien sekopäisyyden naamiaiset.
Olen väsynyt.
Ja se epävarma pikkutyttö nostaa päänsä.
Naamio lentää pölyiselle lattialle.

Miksi minä en ole oikeutettu saamaan mitään mukavaa?
Miksi minä olen aina se, joka kuuntelee, hymyilee ja neuvoo?
Miksi minä en onnistu?
Miksi minä en kelpaa?

Tässä vaiheessa kypsempi minä murhaa sisäisen pikkulapsensa ja laittaa naamarin takaisin päähänsä.
Naamari hymyilee.

Huonoja muistoja, tänään suihkuun

Se paikka sijaitsi syrjäkadulla. Oli oudon hiljaista, missään ei näkynyt ketään.
Siellä se seisoi, kaikkien näiden vuosien jälkeen,

Se muistutti, kuinka hauskaa meillä oli yhdessä.
Näytti vinksahtaneita kuvia menneisyydestäni, jotka olin halunnut unohtaa.
Jotka olin päättänyt unohtaa.

Kaiken tämän jälkeen se hymyili, ojensi kätensä ja pyysi seuraamaan itseään.

Näytin sille keskisormea.

Lumous, menit sitten haihtumaan

Se hymyilee ja sanoo; Älä huolehdi.

Koska en näe mitään järkeä vaihtaa vaatteita. Nukuin 13 tuntia.
Maito on loppu ja kahvi maistuu paskalta. En jaksa mennä kauppaan.

Ja mulla on ihan hyvä olo. Oikeasti. Ehkä.

Outous

Olen tuottanut liikaa pettymyksiä läheisilleni. 

Olen yrittänyt toimia oikein. Kaikkien, myös itseni parhaaksi. 

Yritin niin kovaa, että voimani eivät riittäneet.

 Murenin ja epäonnistuin

Minun on vaikea ymmärtää, miten ihmiset jaksavat seisoa vieressäni kaikkien epämääräisten vuosien jälkeenkin. 

Tiedän, että olisi paljon helpompaa luovuttaa ja vain kadota.

Kuin räpistellä eteenpäin siivillä, jotka eivät vielä kanna kunnolla.

Mutta siivet kantavat. Luulen, että jotenkin oudolla tavalla minulla on terveempi olo. 

Mutta mitä tapahtuu jos uskallan päästää irti siitä ihmisestä, joksi kaikki tämä pelleily on minut muuttanut?

Diagnoosin vankina

Missä vaiheessa diagnoosista tuli se asia, joksi itseni määrittelen?
 Kun tarkemmin ajattelen, en ole enää mitään muuta, kuin F(aseta numerot tähän)-merkinnät. Järkevät ihmiset ovat asettaneet persoonani, mieleni, käyttäytymiseni ja ajatukseni kliinisten määritelmien taakse, joihin he uskovat.
 Aluksi minä en uskonut. Kapinoin diagnooseja vastaan, kunnes luovutin. Annoin muiden asettamien sanojen määritellä, kuka minä olen.
 Ja oikea minä katosi ja muuttui. Juuri siksi, miksi muut sanoivat.

.Kuvittelevat, että hulluuden voi määritellä

Diagnoosit rivissä

Poks

Ja se oletkin sinä

.

Ja olen perkeleen vihainen. Vaikka puran sen muihin oikeasti olen vihainen, suorastaan raivoissani, itselleni. Koska olen muuttunut katkeraksi ja kyyniseksi ämmäksi, joka vihaa maailmaa, kaikkia ja kaikkea.    

Oikeastaan ilman syytä. 

....

Haluaisin vielä sen yhden päivän lisää.

Ja luopumisen aiheuttama kipu jäytää sisuksiani ja hyvästit kuivuvat kitalakeeni kiinni. 

Tärkeät asiat katoavat ympäriltäni ja minä leijun jossain ihmeellisessä olotilassa, jolle ei ole nimeä.

Olen edelleenkin tässä, vaikka teitä ei ole. Kuolemalle ei voi mitään, se tulee lopulta ja repii kaiken rikki.

Teen mitä tahansa, etten näkisi kaikkea inhottavaa, kun suljen silmäni.

Ja se on tullut takaisin. Se kiemurtelee sisuksissani tarjoten helppoa ratkaisua, jolla saan unohdettua kaiken nopeasti. Pika-apua, jonka teen orjallisesti uudestaan ja uudestaan. En pysty lopettamaan, koska en halua kohdata sitä todellisuutta, joka lyö sinua kasvoihin niin lujaa, että nenäsi murtuu ja hampaasi murtuvat suussasi jättäen jälkeensä vain luumurskaa. 

 Perkele, haluan vain tuntea ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.

Haluan vain, että kaikki olisi kuin ennen.

 Haluan pyyhkiä viimeiset seitsemän vuotta pois.

 Haluan, että mikään ei olisi lopullista, lopullisesti rikki, poissa ja menetettyä.

alökdgjlaeghjlhkqajqlröööhjpowrjljwdlök

Hetken oikeasti luulin olevani normaali, parantumassa. Paskat.

 Mikään ei oikeastaan kiinnosta minua enää, en jaksa nousta aamuisin ylös sängystä, käydä suihkussa, harjata hampaita tai hiuksia, syödä tai tehdä ylipäätään mitään.

Haluan nähdä ihmisiä, mutten jaksa. Sovin tapaamisia, joihin en kuitenkaan mene.

Vietän yöni tuijottamalla seinään ja panikoiden sohvalla, koska en uskalla menä sänkyyn. 

Sen sormet

luikertelevat pitkin

synapsiesi rakoja

Varastaen kaiken

millä on mitään merkitystä

...Olen piupaupungtöks

Misantropian epämääräiset vaiheet

                                                                          Baby, did you forget to take your meds?

Ympärilläni on tuttuja ihmisiä, kaikilla on hauskaa. Silti minua jännittää enkä saa suutani avattua. 

Yritän juoda kaljaani ja hymyillä. Yleensä epäonnistun hymyilemisessäkin. Istun hieman etäällä muista ja pakenen välillä tupakalle, jonne usein eksyy muutama muukin humalaiset silmät harittaen. Olen hiljaa, koska en keksi mitään sanottavaa. Takerrun alkoholiin ja kiskon sitä sisuksiini ja odotan, että jumalainen alkoholi saisi kielenkantani löysennettyä. Se toimii.

Enhän minä voi vetää lärvejä joka kerta, kun pitäisi olla muiden kanssa tekemisissä. Täysin uudet ihmiset ovat pahimpia. Siksi tutustuminen tuntemattomiin on lähes mahdotonta. En osaa luottaa ihmisiin, vaan tarkkailen kauempaa millaisia he ovat, että osaisin perääntyä ajoissa.

Olen muuttumassa oudommaksi kuin ennen.

Turhake

Olen tehnyt virheitä, leikkinyt elämälläni ja haahuillut vailla päämäärää monta vuotta.

 Olen kulkenut sumussa ja juossut hetkellisen mielihyvän tunteen perässä.

 Hetken luulin oikeasti olevani onnellinen.

Olen kuitenkin jatkanut eteenpäin, kaikesta huolimatta. Harmi vain, että ihmiset eivät näe minussa mitään muuta kuin kasan epäonnistumisia, virheitä, pahoja asioita.

Kukaan ei näytä huomaavan sitä, että teen ihan helvetisti töitä itseni eteen ja että olen oppinut virheistäni. En kaipaa mitään päähäntaputtelua tai sääliä.

Voisitte vain kohdella minua kuin ihmistä?

Tiedän, ettei luottamusta rakenneta uudestaan päivässä. 

En ole oikeasti enää se sama henkilö, joka olin kaksi vuotta sitten.

Tosin, ehkä kaikilla olisi ollut helpompaa jos olisin onnistunut siinä, mitä tein 17-vuotiaana.

.

Tarvitsen jotain, mutta en tiedä mitä.

Haluan kontrollin takaisin, koska epämääräisesti edelleenkin kuvittelen hallitsevani koko elämääni, kun hallitsen yhden osa-alueen täydellisesti. Mutta se ei mene enää niin. Ei se ole ikinä toiminut, enkä minä saa sitä enää toimimaan.

Minä haluan hallita kaikkea, koska olen egoistinen paska.

Haluaisin vain olla joku muu. Muuten räjähdän ja katoan vaaleanpunaisena pilvenä pitkin seiniä ja laminaattilattiaa.

Ja minulla on taas paha olo. Haluaisin piiloutua sängyn alle itkemään, mutta sängyn alla on roskaa, enkä minä osaa itkeä. Ja en myönnä, että olen säröillä. Rikki. Säpäleinä.
Koska minun täytyy olla vahva ja pärjätä ja huolehtia samalla kaikista muista.