Hmh

                                                  Aivoni kuiskaavat edelleenkin ajoittain: Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään.



                                            Ja kaikkihan on muuten ihan hyvin. Tai jotain.

Vittuun kaikki

Voiko elämä olla jotain muutakin kuin kaaosta?
Hämmentävien tunnesarjojen purkauksia?
Aluksi kuvittelin, että vika on muissa. Kuvittelin, että ympärilleni vain jotenkin kerääntyy ihmisiä. Outoja, rikkinäisiä, mielenvikaisia, häiriintyneitä ja yksinäisiä. Niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Niitä, jotka imevät sinut kuiviin. Niitä, jotka eivät oikeastaan välitä sinusta, vaan siitä mitä voit heille tarjota.
Niitä muita ihmisiä.
Kunnes tajusin, että ei vika voi olla kaikissta muissa. Vika on sitten kai minussa. Tai jossain.

En jaksa kuunnella. En jaksa hoitaa muiden asioita. En jaksa olla se olkapää, jolle itketään kun elämä ei ollutkaan kuin Disneyn piirretyistä.
(Prinssi kun ei luultavasti ratsasta vastaan valkealla orhilla ja lurittele rakkausserenadeja. Sillä on krapula ja se makaa paskat housussa naapurin Pirkon sängyssä. Sori.)

 Hyvä jos itse selviän tästä paskaelämästä.

Älä soita tänne enää koskaan. Nyt ei pysty.

Joskus on hyvä jatkaa eteenpäin

En tiedä kuinka päädyin tähän tilanteeseen. Juuri tähän, juuri nyt.

Sain itselleni terveen paperit. Viiden vuoden psykiatrianpoliklinikkakäyntien jälkeen. Liian usean laitoshoitokerran jälkeen. Kaiken mahdollisen paskan jälkeen, mitä 22 vuoden aikana surkeassa elämässäni on tapahtunut.
Voin paremmin kuin varmaan koskaan elämäni aikana. Eikä tämä elämä olekaan niin kamala, kuin joskus kuvittelin.

Mä en halua enää kuolla.

Tyhmä kukka

Näin kuvan sormustinkukasta ja muistin taas jotain inhottavaa.
En muista tarkkoja tilanteita.
Kuva aiheutti kummallisen ja oudon tunteen, joka ei todellakaan ollut iloinen.
On vaikeaa ymmärtää, miten yksi kuva kukasta saa aikaan yököttävän tunteen mahanpohjaan, aiheuttaa käsien tärisemisefektin ja aiheuttaa kummallisen pelon tunteen aikuiseen ihmiseen.
Vittu, elämä on ollut joskus aivan saatanan outoa.
Joskus ajattelin, että myrkyttämisellä uhkailu oli aivan normaalia.
En tajunnut 21 vuoteen, ettei se ole. Luulisin.

Over now

Katson sinua ja en tunnista ihmistä kasvoistasi. Jos näkemäni raunio onkin se, joka oikeasti olet ja en ole vain huomannut sitä aikaisemmin. Mitä yhteistä meillä on ikinä ollut? Roikun entisessä kiinni ja yritin liikaa.

Päätin tänään, ettei se ole kaiken tämän arvoista. Kuka sinä olet? Tunsinko sinua ikinä, vai kuvittelinko kuitenkin kaiken?

Jatkan kohti tuntematonta, vanha paska jää taakse. Samoin on tapahtumassa osalle ihmisistä, jotka kuuluivat siihen.

Luulisin olevani onnellinen. Mutten ole kuitenkaan aivan varma yhtään mistään.

En voi kuin sulkea silmäni ja hypätä tuntemattomaan toivoen parasta.

Kun aikaa kuluu, lupaan katson sinua lavalta ja sinä olet vain ihminen muiden joukossa.
Koska minä elän unelmaani. Juuri nyt.

Minä en ole enää tahdoton kynnysmatto, jonka yli voi kävellä, pyyhkiä kenkänsä ja kävellä pois jättäen minut saastaiseksi.

Hämmennys

Jotain hämmentävää on tapahtumassa. 

Välimatkat pitenevät, elämä muuttuu ja ihmiset katoavat jonnekin todella kauas. Eivät välttämättä fyysisesti, vaan etääntyvät henkisesti niin paljon, että he voisivat olla satojen kilometrien päässä.

Muut muuttuvat.

Lapsia, parisuhteita ja avioliittoja, eroja, asuntoja, muuttoja, uusia töitä tai opiskelua.

Kaikki muuttuu ja on välillä vaikeaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan ennallaan.

Istun paikallani, kaikki vilisee ympärilläni, enkä osaa hallita kaaosta. Katson halvaantuneena, kun asiat loittonevat hallitsemattomasti kauemmas. Ja en uskalla huutaa ketään pysähtymään. 

Entä jos minä en osaakaan muuttua ja löydän itseni 30 vuoden päästä tästä betonihelvetistä, jossa mikään ei merkitse enää mitään?

Tarvitsemisen paradoksi

Rakkaus, parisuhde, lapset. Punainen mökki ja citymaasturi.

Kun ihmisellä on edes osa näistä asioista hän on automaatisestikin onnelinen?

Mikä ihmeen "rakkaus"?

 Se on oikeasti vain tunne. Tunne siitä, ettet ole niin yksin.

Kontrollia. 

Tarvitsemisen paradoksi., mukavien pienten kemiallisten aineiden liikehdintää hermosolujen välissä.

Kun rakastut, olet aivan eri ihminen. Aikaisemmilla teoillasi ei olekaan enää mitään virkaa. Parisuhde on ilmeisesti niin mullistava kokemus, että minuudella, joka on rakennettu ennen tätä tuntemusta ei ole enää mitään väliä. 

Niin. Minä olen ikävä kyllä ollut rakastunut. Huomasin, ettei se kannattanut.

Ja saan ääretöntä mielihyvää siitä, että olen näin kyyninen. Se on kamalan, kamalan hauskaa..

 (Voisin aivan mielelläni ottaa kyllä sen citymaasturin.)