Diagnoosin vankina

Missä vaiheessa diagnoosista tuli se asia, joksi itseni määrittelen?
 Kun tarkemmin ajattelen, en ole enää mitään muuta, kuin F(aseta numerot tähän)-merkinnät. Järkevät ihmiset ovat asettaneet persoonani, mieleni, käyttäytymiseni ja ajatukseni kliinisten määritelmien taakse, joihin he uskovat.
 Aluksi minä en uskonut. Kapinoin diagnooseja vastaan, kunnes luovutin. Annoin muiden asettamien sanojen määritellä, kuka minä olen.
 Ja oikea minä katosi ja muuttui. Juuri siksi, miksi muut sanoivat.

.Kuvittelevat, että hulluuden voi määritellä

Diagnoosit rivissä

Poks

Ja se oletkin sinä

.

Ja olen perkeleen vihainen. Vaikka puran sen muihin oikeasti olen vihainen, suorastaan raivoissani, itselleni. Koska olen muuttunut katkeraksi ja kyyniseksi ämmäksi, joka vihaa maailmaa, kaikkia ja kaikkea.    

Oikeastaan ilman syytä. 

....

Haluaisin vielä sen yhden päivän lisää.

Ja luopumisen aiheuttama kipu jäytää sisuksiani ja hyvästit kuivuvat kitalakeeni kiinni. 

Tärkeät asiat katoavat ympäriltäni ja minä leijun jossain ihmeellisessä olotilassa, jolle ei ole nimeä.

Olen edelleenkin tässä, vaikka teitä ei ole. Kuolemalle ei voi mitään, se tulee lopulta ja repii kaiken rikki.

Teen mitä tahansa, etten näkisi kaikkea inhottavaa, kun suljen silmäni.

Ja se on tullut takaisin. Se kiemurtelee sisuksissani tarjoten helppoa ratkaisua, jolla saan unohdettua kaiken nopeasti. Pika-apua, jonka teen orjallisesti uudestaan ja uudestaan. En pysty lopettamaan, koska en halua kohdata sitä todellisuutta, joka lyö sinua kasvoihin niin lujaa, että nenäsi murtuu ja hampaasi murtuvat suussasi jättäen jälkeensä vain luumurskaa. 

 Perkele, haluan vain tuntea ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.

Haluan vain, että kaikki olisi kuin ennen.

 Haluan pyyhkiä viimeiset seitsemän vuotta pois.

 Haluan, että mikään ei olisi lopullista, lopullisesti rikki, poissa ja menetettyä.

alökdgjlaeghjlhkqajqlröööhjpowrjljwdlök

Hetken oikeasti luulin olevani normaali, parantumassa. Paskat.

 Mikään ei oikeastaan kiinnosta minua enää, en jaksa nousta aamuisin ylös sängystä, käydä suihkussa, harjata hampaita tai hiuksia, syödä tai tehdä ylipäätään mitään.

Haluan nähdä ihmisiä, mutten jaksa. Sovin tapaamisia, joihin en kuitenkaan mene.

Vietän yöni tuijottamalla seinään ja panikoiden sohvalla, koska en uskalla menä sänkyyn. 

Sen sormet

luikertelevat pitkin

synapsiesi rakoja

Varastaen kaiken

millä on mitään merkitystä

...Olen piupaupungtöks

Misantropian epämääräiset vaiheet

                                                                          Baby, did you forget to take your meds?

Ympärilläni on tuttuja ihmisiä, kaikilla on hauskaa. Silti minua jännittää enkä saa suutani avattua. 

Yritän juoda kaljaani ja hymyillä. Yleensä epäonnistun hymyilemisessäkin. Istun hieman etäällä muista ja pakenen välillä tupakalle, jonne usein eksyy muutama muukin humalaiset silmät harittaen. Olen hiljaa, koska en keksi mitään sanottavaa. Takerrun alkoholiin ja kiskon sitä sisuksiini ja odotan, että jumalainen alkoholi saisi kielenkantani löysennettyä. Se toimii.

Enhän minä voi vetää lärvejä joka kerta, kun pitäisi olla muiden kanssa tekemisissä. Täysin uudet ihmiset ovat pahimpia. Siksi tutustuminen tuntemattomiin on lähes mahdotonta. En osaa luottaa ihmisiin, vaan tarkkailen kauempaa millaisia he ovat, että osaisin perääntyä ajoissa.

Olen muuttumassa oudommaksi kuin ennen.

Turhake

Olen tehnyt virheitä, leikkinyt elämälläni ja haahuillut vailla päämäärää monta vuotta.

 Olen kulkenut sumussa ja juossut hetkellisen mielihyvän tunteen perässä.

 Hetken luulin oikeasti olevani onnellinen.

Olen kuitenkin jatkanut eteenpäin, kaikesta huolimatta. Harmi vain, että ihmiset eivät näe minussa mitään muuta kuin kasan epäonnistumisia, virheitä, pahoja asioita.

Kukaan ei näytä huomaavan sitä, että teen ihan helvetisti töitä itseni eteen ja että olen oppinut virheistäni. En kaipaa mitään päähäntaputtelua tai sääliä.

Voisitte vain kohdella minua kuin ihmistä?

Tiedän, ettei luottamusta rakenneta uudestaan päivässä. 

En ole oikeasti enää se sama henkilö, joka olin kaksi vuotta sitten.

Tosin, ehkä kaikilla olisi ollut helpompaa jos olisin onnistunut siinä, mitä tein 17-vuotiaana.

.

Tarvitsen jotain, mutta en tiedä mitä.

Haluan kontrollin takaisin, koska epämääräisesti edelleenkin kuvittelen hallitsevani koko elämääni, kun hallitsen yhden osa-alueen täydellisesti. Mutta se ei mene enää niin. Ei se ole ikinä toiminut, enkä minä saa sitä enää toimimaan.

Minä haluan hallita kaikkea, koska olen egoistinen paska.

Haluaisin vain olla joku muu. Muuten räjähdän ja katoan vaaleanpunaisena pilvenä pitkin seiniä ja laminaattilattiaa.

Ja minulla on taas paha olo. Haluaisin piiloutua sängyn alle itkemään, mutta sängyn alla on roskaa, enkä minä osaa itkeä. Ja en myönnä, että olen säröillä. Rikki. Säpäleinä.
Koska minun täytyy olla vahva ja pärjätä ja huolehtia samalla kaikista muista.