Välimatkat pitenevät, elämä muuttuu ja ihmiset katoavat jonnekin todella kauas. Eivät välttämättä fyysisesti, vaan etääntyvät henkisesti niin paljon, että he voisivat olla satojen kilometrien päässä.
Muut muuttuvat.
Lapsia, parisuhteita ja avioliittoja, eroja, asuntoja, muuttoja, uusia töitä tai opiskelua.
Kaikki muuttuu ja on välillä vaikeaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan ennallaan.
Istun paikallani, kaikki vilisee ympärilläni, enkä osaa hallita kaaosta. Katson halvaantuneena, kun asiat loittonevat hallitsemattomasti kauemmas. Ja en uskalla huutaa ketään pysähtymään.
Entä jos minä en osaakaan muuttua ja löydän itseni 30 vuoden päästä tästä betonihelvetistä, jossa mikään ei merkitse enää mitään?
