Hmh

                                                  Aivoni kuiskaavat edelleenkin ajoittain: Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään.



                                            Ja kaikkihan on muuten ihan hyvin. Tai jotain.

Vittuun kaikki

Voiko elämä olla jotain muutakin kuin kaaosta?
Hämmentävien tunnesarjojen purkauksia?
Aluksi kuvittelin, että vika on muissa. Kuvittelin, että ympärilleni vain jotenkin kerääntyy ihmisiä. Outoja, rikkinäisiä, mielenvikaisia, häiriintyneitä ja yksinäisiä. Niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Niitä, jotka imevät sinut kuiviin. Niitä, jotka eivät oikeastaan välitä sinusta, vaan siitä mitä voit heille tarjota.
Niitä muita ihmisiä.
Kunnes tajusin, että ei vika voi olla kaikissta muissa. Vika on sitten kai minussa. Tai jossain.

En jaksa kuunnella. En jaksa hoitaa muiden asioita. En jaksa olla se olkapää, jolle itketään kun elämä ei ollutkaan kuin Disneyn piirretyistä.
(Prinssi kun ei luultavasti ratsasta vastaan valkealla orhilla ja lurittele rakkausserenadeja. Sillä on krapula ja se makaa paskat housussa naapurin Pirkon sängyssä. Sori.)

 Hyvä jos itse selviän tästä paskaelämästä.

Älä soita tänne enää koskaan. Nyt ei pysty.