alökdgjlaeghjlhkqajqlröööhjpowrjljwdlök

Hetken oikeasti luulin olevani normaali, parantumassa. Paskat.

 Mikään ei oikeastaan kiinnosta minua enää, en jaksa nousta aamuisin ylös sängystä, käydä suihkussa, harjata hampaita tai hiuksia, syödä tai tehdä ylipäätään mitään.

Haluan nähdä ihmisiä, mutten jaksa. Sovin tapaamisia, joihin en kuitenkaan mene.

Vietän yöni tuijottamalla seinään ja panikoiden sohvalla, koska en uskalla menä sänkyyn. 

Sen sormet

luikertelevat pitkin

synapsiesi rakoja

Varastaen kaiken

millä on mitään merkitystä

...Olen piupaupungtöks

Misantropian epämääräiset vaiheet

                                                                          Baby, did you forget to take your meds?

Ympärilläni on tuttuja ihmisiä, kaikilla on hauskaa. Silti minua jännittää enkä saa suutani avattua. 

Yritän juoda kaljaani ja hymyillä. Yleensä epäonnistun hymyilemisessäkin. Istun hieman etäällä muista ja pakenen välillä tupakalle, jonne usein eksyy muutama muukin humalaiset silmät harittaen. Olen hiljaa, koska en keksi mitään sanottavaa. Takerrun alkoholiin ja kiskon sitä sisuksiini ja odotan, että jumalainen alkoholi saisi kielenkantani löysennettyä. Se toimii.

Enhän minä voi vetää lärvejä joka kerta, kun pitäisi olla muiden kanssa tekemisissä. Täysin uudet ihmiset ovat pahimpia. Siksi tutustuminen tuntemattomiin on lähes mahdotonta. En osaa luottaa ihmisiin, vaan tarkkailen kauempaa millaisia he ovat, että osaisin perääntyä ajoissa.

Olen muuttumassa oudommaksi kuin ennen.