Joskus on hyvä jatkaa eteenpäin

En tiedä kuinka päädyin tähän tilanteeseen. Juuri tähän, juuri nyt.

Sain itselleni terveen paperit. Viiden vuoden psykiatrianpoliklinikkakäyntien jälkeen. Liian usean laitoshoitokerran jälkeen. Kaiken mahdollisen paskan jälkeen, mitä 22 vuoden aikana surkeassa elämässäni on tapahtunut.
Voin paremmin kuin varmaan koskaan elämäni aikana. Eikä tämä elämä olekaan niin kamala, kuin joskus kuvittelin.

Mä en halua enää kuolla.

Tyhmä kukka

Näin kuvan sormustinkukasta ja muistin taas jotain inhottavaa.
En muista tarkkoja tilanteita.
Kuva aiheutti kummallisen ja oudon tunteen, joka ei todellakaan ollut iloinen.
On vaikeaa ymmärtää, miten yksi kuva kukasta saa aikaan yököttävän tunteen mahanpohjaan, aiheuttaa käsien tärisemisefektin ja aiheuttaa kummallisen pelon tunteen aikuiseen ihmiseen.
Vittu, elämä on ollut joskus aivan saatanan outoa.
Joskus ajattelin, että myrkyttämisellä uhkailu oli aivan normaalia.
En tajunnut 21 vuoteen, ettei se ole. Luulisin.

Over now

Katson sinua ja en tunnista ihmistä kasvoistasi. Jos näkemäni raunio onkin se, joka oikeasti olet ja en ole vain huomannut sitä aikaisemmin. Mitä yhteistä meillä on ikinä ollut? Roikun entisessä kiinni ja yritin liikaa.

Päätin tänään, ettei se ole kaiken tämän arvoista. Kuka sinä olet? Tunsinko sinua ikinä, vai kuvittelinko kuitenkin kaiken?

Jatkan kohti tuntematonta, vanha paska jää taakse. Samoin on tapahtumassa osalle ihmisistä, jotka kuuluivat siihen.

Luulisin olevani onnellinen. Mutten ole kuitenkaan aivan varma yhtään mistään.

En voi kuin sulkea silmäni ja hypätä tuntemattomaan toivoen parasta.

Kun aikaa kuluu, lupaan katson sinua lavalta ja sinä olet vain ihminen muiden joukossa.
Koska minä elän unelmaani. Juuri nyt.

Minä en ole enää tahdoton kynnysmatto, jonka yli voi kävellä, pyyhkiä kenkänsä ja kävellä pois jättäen minut saastaiseksi.

Hämmennys

Jotain hämmentävää on tapahtumassa. 

Välimatkat pitenevät, elämä muuttuu ja ihmiset katoavat jonnekin todella kauas. Eivät välttämättä fyysisesti, vaan etääntyvät henkisesti niin paljon, että he voisivat olla satojen kilometrien päässä.

Muut muuttuvat.

Lapsia, parisuhteita ja avioliittoja, eroja, asuntoja, muuttoja, uusia töitä tai opiskelua.

Kaikki muuttuu ja on välillä vaikeaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan ennallaan.

Istun paikallani, kaikki vilisee ympärilläni, enkä osaa hallita kaaosta. Katson halvaantuneena, kun asiat loittonevat hallitsemattomasti kauemmas. Ja en uskalla huutaa ketään pysähtymään. 

Entä jos minä en osaakaan muuttua ja löydän itseni 30 vuoden päästä tästä betonihelvetistä, jossa mikään ei merkitse enää mitään?

Tarvitsemisen paradoksi

Rakkaus, parisuhde, lapset. Punainen mökki ja citymaasturi.

Kun ihmisellä on edes osa näistä asioista hän on automaatisestikin onnelinen?

Mikä ihmeen "rakkaus"?

 Se on oikeasti vain tunne. Tunne siitä, ettet ole niin yksin.

Kontrollia. 

Tarvitsemisen paradoksi., mukavien pienten kemiallisten aineiden liikehdintää hermosolujen välissä.

Kun rakastut, olet aivan eri ihminen. Aikaisemmilla teoillasi ei olekaan enää mitään virkaa. Parisuhde on ilmeisesti niin mullistava kokemus, että minuudella, joka on rakennettu ennen tätä tuntemusta ei ole enää mitään väliä. 

Niin. Minä olen ikävä kyllä ollut rakastunut. Huomasin, ettei se kannattanut.

Ja saan ääretöntä mielihyvää siitä, että olen näin kyyninen. Se on kamalan, kamalan hauskaa..

 (Voisin aivan mielelläni ottaa kyllä sen citymaasturin.)

Moi.

Vihaan pääsiäistä.
Ja muita tyhmiä, merkityksettömiä "perhejuhlia", jolloin voin käpertyä itsesääliin ja istua ilmeettömänä kotona.
Kai sitä kuitenkin toivoisi jotain. Tai edes sitä, että joku muistaisi olemassaoloni.
Varmasti joku muistaakin. Itsesäälin ja yksinäisyyden sekoittama aivokoppani ei vain halua ymmärtää sitä.
Pari viime vuotta kun ovat olleet aika samanlaisia.
Joko olen istunut yksin sairaalasängyssä tai lapsuudenkodissa vahtimassa koiraa.
Jota sitäkään ei ole enää olemassa.

Ei pistettä otsikkoon

Koti, johon ei voi enää ikinä palata. Jota ei enää ole.

Tyhjät seinät, yksinäiset koirankarvat tanssivat pölyhiukkasten kanssa auringonsäteissä.

Raivokkaiden huutojen, epätoivon, veren, sappinesteiden ja mahahappojen haamut kaikuvat seinistä jättäen jälkeensä pinttyneen hajun. 

Silti minä olisin halunnut vielä kutsua sitä paikkaa kodiksi, tallustaa aamuisin takapihalle tupakalle koiran kanssa, sytyttää kynttilät lemmikkien haudoille. 

Istua sohvalla ja katsella televisiota, karata kesäöisin ikkunasta pihalle silloin kun kaikki muut nukkuivat. 

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

..vitut.

Siellä on tapahtunut kamalia asioita.

En vain taida oikeastaan kuulua enää mihinkään.