Olen kulkenut sumussa ja juossut hetkellisen mielihyvän tunteen perässä.
Hetken luulin oikeasti olevani onnellinen.
Olen kuitenkin jatkanut eteenpäin, kaikesta huolimatta. Harmi vain, että ihmiset eivät näe minussa mitään muuta kuin kasan epäonnistumisia, virheitä, pahoja asioita.
Kukaan ei näytä huomaavan sitä, että teen ihan helvetisti töitä itseni eteen ja että olen oppinut virheistäni. En kaipaa mitään päähäntaputtelua tai sääliä.
Voisitte vain kohdella minua kuin ihmistä?
Tiedän, ettei luottamusta rakenneta uudestaan päivässä.
En ole oikeasti enää se sama henkilö, joka olin kaksi vuotta sitten.
Tosin, ehkä kaikilla olisi ollut helpompaa jos olisin onnistunut siinä, mitä tein 17-vuotiaana.
Ei se nyt ihan noinkaan mene. Kyllä sinuun uskotaan ja luotetaankin. Ponnistele vai eteenpäin niin sieltä tunnelin päästä näkyy valoakin ja ota tummat lasit pois silmiltä niin maailma valkenee paljon. Suuntaa kykysi ja tarmosi uusiin asioihin äläkä jää vanhoihin kiinni. Kykyjä sinulla on ja paljon, vanhasta irtilaskeminen ei ole aina helppoa eikä kivutonta - tiedän. Mutta se on vain joskus tehtävä. Ei ku nokka vasten tuulta ja purjeet paukkuen eteenpäin koulutukseen ja työhön. Sinä osaat ja kykenet ja pystyt.
VastaaPoistaMitään luottamusta oo rikkonu.
VastaaPoista