Ja luopumisen aiheuttama kipu jäytää sisuksiani ja hyvästit kuivuvat kitalakeeni kiinni.
Tärkeät asiat katoavat ympäriltäni ja minä leijun jossain ihmeellisessä olotilassa, jolle ei ole nimeä.
Olen edelleenkin tässä, vaikka teitä ei ole. Kuolemalle ei voi mitään, se tulee lopulta ja repii kaiken rikki.
Teen mitä tahansa, etten näkisi kaikkea inhottavaa, kun suljen silmäni.
Ja se on tullut takaisin. Se kiemurtelee sisuksissani tarjoten helppoa ratkaisua, jolla saan unohdettua kaiken nopeasti. Pika-apua, jonka teen orjallisesti uudestaan ja uudestaan. En pysty lopettamaan, koska en halua kohdata sitä todellisuutta, joka lyö sinua kasvoihin niin lujaa, että nenäsi murtuu ja hampaasi murtuvat suussasi jättäen jälkeensä vain luumurskaa.
Perkele, haluan vain tuntea ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.
Haluan vain, että kaikki olisi kuin ennen.
Haluan pyyhkiä viimeiset seitsemän vuotta pois.
Haluan, että mikään ei olisi lopullista, lopullisesti rikki, poissa ja menetettyä.
Ei kaikki ole lopullisesti rikki, poissa ja menetettyä. Aina on mahdollisuus uuteen yritykseen. Mikään ei vain tule itsestän tuosta vain. Helppoa ratkaisua ei ole. Mutta olet sinnitellyt tänne sakka. Älä luovuta. Katso rehellisin silmin kaikkea sitä, mitä olet sen seitsemän vuoden aikana saanut aikaan. Se ei ole vähän vaan paljon. Kun muistat ne hetket jolloin et ole kyennyt ekemään muuta kuin pakoretkiä todellisuudesta toiseen todellisuuteen. Joka ei ole varmasti ollut yhtään sen helpompaa todellisuutta kuin se toinen. Missä me muut ollaan eletty. Rohkeasti askel eteen, toinen perään. Saattaa tulla muutama askel sivulle tai taakse - jokainen askel eteenpäin vie kuitenkin kohden sitä mitä todella haluat. Vaikka vain sen seitsemän vuoden takaisen entisen. Muutoksia ympäristössä on tapahtunut, mutta pääpiirteissään voit vielä tavoittaa nuo menneet ajat. Ajatuksesi, tavoitteesi ja itsesi siinä.
VastaaPoista