Tyhmä kukka

Näin kuvan sormustinkukasta ja muistin taas jotain inhottavaa.
En muista tarkkoja tilanteita.
Kuva aiheutti kummallisen ja oudon tunteen, joka ei todellakaan ollut iloinen.
On vaikeaa ymmärtää, miten yksi kuva kukasta saa aikaan yököttävän tunteen mahanpohjaan, aiheuttaa käsien tärisemisefektin ja aiheuttaa kummallisen pelon tunteen aikuiseen ihmiseen.
Vittu, elämä on ollut joskus aivan saatanan outoa.
Joskus ajattelin, että myrkyttämisellä uhkailu oli aivan normaalia.
En tajunnut 21 vuoteen, ettei se ole. Luulisin.

Over now

Katson sinua ja en tunnista ihmistä kasvoistasi. Jos näkemäni raunio onkin se, joka oikeasti olet ja en ole vain huomannut sitä aikaisemmin. Mitä yhteistä meillä on ikinä ollut? Roikun entisessä kiinni ja yritin liikaa.

Päätin tänään, ettei se ole kaiken tämän arvoista. Kuka sinä olet? Tunsinko sinua ikinä, vai kuvittelinko kuitenkin kaiken?

Jatkan kohti tuntematonta, vanha paska jää taakse. Samoin on tapahtumassa osalle ihmisistä, jotka kuuluivat siihen.

Luulisin olevani onnellinen. Mutten ole kuitenkaan aivan varma yhtään mistään.

En voi kuin sulkea silmäni ja hypätä tuntemattomaan toivoen parasta.

Kun aikaa kuluu, lupaan katson sinua lavalta ja sinä olet vain ihminen muiden joukossa.
Koska minä elän unelmaani. Juuri nyt.

Minä en ole enää tahdoton kynnysmatto, jonka yli voi kävellä, pyyhkiä kenkänsä ja kävellä pois jättäen minut saastaiseksi.

Hämmennys

Jotain hämmentävää on tapahtumassa. 

Välimatkat pitenevät, elämä muuttuu ja ihmiset katoavat jonnekin todella kauas. Eivät välttämättä fyysisesti, vaan etääntyvät henkisesti niin paljon, että he voisivat olla satojen kilometrien päässä.

Muut muuttuvat.

Lapsia, parisuhteita ja avioliittoja, eroja, asuntoja, muuttoja, uusia töitä tai opiskelua.

Kaikki muuttuu ja on välillä vaikeaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan ennallaan.

Istun paikallani, kaikki vilisee ympärilläni, enkä osaa hallita kaaosta. Katson halvaantuneena, kun asiat loittonevat hallitsemattomasti kauemmas. Ja en uskalla huutaa ketään pysähtymään. 

Entä jos minä en osaakaan muuttua ja löydän itseni 30 vuoden päästä tästä betonihelvetistä, jossa mikään ei merkitse enää mitään?

Tarvitsemisen paradoksi

Rakkaus, parisuhde, lapset. Punainen mökki ja citymaasturi.

Kun ihmisellä on edes osa näistä asioista hän on automaatisestikin onnelinen?

Mikä ihmeen "rakkaus"?

 Se on oikeasti vain tunne. Tunne siitä, ettet ole niin yksin.

Kontrollia. 

Tarvitsemisen paradoksi., mukavien pienten kemiallisten aineiden liikehdintää hermosolujen välissä.

Kun rakastut, olet aivan eri ihminen. Aikaisemmilla teoillasi ei olekaan enää mitään virkaa. Parisuhde on ilmeisesti niin mullistava kokemus, että minuudella, joka on rakennettu ennen tätä tuntemusta ei ole enää mitään väliä. 

Niin. Minä olen ikävä kyllä ollut rakastunut. Huomasin, ettei se kannattanut.

Ja saan ääretöntä mielihyvää siitä, että olen näin kyyninen. Se on kamalan, kamalan hauskaa..

 (Voisin aivan mielelläni ottaa kyllä sen citymaasturin.)

Moi.

Vihaan pääsiäistä.
Ja muita tyhmiä, merkityksettömiä "perhejuhlia", jolloin voin käpertyä itsesääliin ja istua ilmeettömänä kotona.
Kai sitä kuitenkin toivoisi jotain. Tai edes sitä, että joku muistaisi olemassaoloni.
Varmasti joku muistaakin. Itsesäälin ja yksinäisyyden sekoittama aivokoppani ei vain halua ymmärtää sitä.
Pari viime vuotta kun ovat olleet aika samanlaisia.
Joko olen istunut yksin sairaalasängyssä tai lapsuudenkodissa vahtimassa koiraa.
Jota sitäkään ei ole enää olemassa.

Ei pistettä otsikkoon

Koti, johon ei voi enää ikinä palata. Jota ei enää ole.

Tyhjät seinät, yksinäiset koirankarvat tanssivat pölyhiukkasten kanssa auringonsäteissä.

Raivokkaiden huutojen, epätoivon, veren, sappinesteiden ja mahahappojen haamut kaikuvat seinistä jättäen jälkeensä pinttyneen hajun. 

Silti minä olisin halunnut vielä kutsua sitä paikkaa kodiksi, tallustaa aamuisin takapihalle tupakalle koiran kanssa, sytyttää kynttilät lemmikkien haudoille. 

Istua sohvalla ja katsella televisiota, karata kesäöisin ikkunasta pihalle silloin kun kaikki muut nukkuivat. 

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

..vitut.

Siellä on tapahtunut kamalia asioita.

En vain taida oikeastaan kuulua enää mihinkään.

Little liar

Vuosien sekopäisyyden naamiaiset.
Olen väsynyt.
Ja se epävarma pikkutyttö nostaa päänsä.
Naamio lentää pölyiselle lattialle.

Miksi minä en ole oikeutettu saamaan mitään mukavaa?
Miksi minä olen aina se, joka kuuntelee, hymyilee ja neuvoo?
Miksi minä en onnistu?
Miksi minä en kelpaa?

Tässä vaiheessa kypsempi minä murhaa sisäisen pikkulapsensa ja laittaa naamarin takaisin päähänsä.
Naamari hymyilee.

Huonoja muistoja, tänään suihkuun

Se paikka sijaitsi syrjäkadulla. Oli oudon hiljaista, missään ei näkynyt ketään.
Siellä se seisoi, kaikkien näiden vuosien jälkeen,

Se muistutti, kuinka hauskaa meillä oli yhdessä.
Näytti vinksahtaneita kuvia menneisyydestäni, jotka olin halunnut unohtaa.
Jotka olin päättänyt unohtaa.

Kaiken tämän jälkeen se hymyili, ojensi kätensä ja pyysi seuraamaan itseään.

Näytin sille keskisormea.

Lumous, menit sitten haihtumaan

Se hymyilee ja sanoo; Älä huolehdi.

Koska en näe mitään järkeä vaihtaa vaatteita. Nukuin 13 tuntia.
Maito on loppu ja kahvi maistuu paskalta. En jaksa mennä kauppaan.

Ja mulla on ihan hyvä olo. Oikeasti. Ehkä.

Outous

Olen tuottanut liikaa pettymyksiä läheisilleni. 

Olen yrittänyt toimia oikein. Kaikkien, myös itseni parhaaksi. 

Yritin niin kovaa, että voimani eivät riittäneet.

 Murenin ja epäonnistuin

Minun on vaikea ymmärtää, miten ihmiset jaksavat seisoa vieressäni kaikkien epämääräisten vuosien jälkeenkin. 

Tiedän, että olisi paljon helpompaa luovuttaa ja vain kadota.

Kuin räpistellä eteenpäin siivillä, jotka eivät vielä kanna kunnolla.

Mutta siivet kantavat. Luulen, että jotenkin oudolla tavalla minulla on terveempi olo. 

Mutta mitä tapahtuu jos uskallan päästää irti siitä ihmisestä, joksi kaikki tämä pelleily on minut muuttanut?