Huonoja muistoja, tänään suihkuun

Se paikka sijaitsi syrjäkadulla. Oli oudon hiljaista, missään ei näkynyt ketään.
Siellä se seisoi, kaikkien näiden vuosien jälkeen,

Se muistutti, kuinka hauskaa meillä oli yhdessä.
Näytti vinksahtaneita kuvia menneisyydestäni, jotka olin halunnut unohtaa.
Jotka olin päättänyt unohtaa.

Kaiken tämän jälkeen se hymyili, ojensi kätensä ja pyysi seuraamaan itseään.

Näytin sille keskisormea.

Lumous, menit sitten haihtumaan

Se hymyilee ja sanoo; Älä huolehdi.

Koska en näe mitään järkeä vaihtaa vaatteita. Nukuin 13 tuntia.
Maito on loppu ja kahvi maistuu paskalta. En jaksa mennä kauppaan.

Ja mulla on ihan hyvä olo. Oikeasti. Ehkä.

Outous

Olen tuottanut liikaa pettymyksiä läheisilleni. 

Olen yrittänyt toimia oikein. Kaikkien, myös itseni parhaaksi. 

Yritin niin kovaa, että voimani eivät riittäneet.

 Murenin ja epäonnistuin

Minun on vaikea ymmärtää, miten ihmiset jaksavat seisoa vieressäni kaikkien epämääräisten vuosien jälkeenkin. 

Tiedän, että olisi paljon helpompaa luovuttaa ja vain kadota.

Kuin räpistellä eteenpäin siivillä, jotka eivät vielä kanna kunnolla.

Mutta siivet kantavat. Luulen, että jotenkin oudolla tavalla minulla on terveempi olo. 

Mutta mitä tapahtuu jos uskallan päästää irti siitä ihmisestä, joksi kaikki tämä pelleily on minut muuttanut?

Diagnoosin vankina

Missä vaiheessa diagnoosista tuli se asia, joksi itseni määrittelen?
 Kun tarkemmin ajattelen, en ole enää mitään muuta, kuin F(aseta numerot tähän)-merkinnät. Järkevät ihmiset ovat asettaneet persoonani, mieleni, käyttäytymiseni ja ajatukseni kliinisten määritelmien taakse, joihin he uskovat.
 Aluksi minä en uskonut. Kapinoin diagnooseja vastaan, kunnes luovutin. Annoin muiden asettamien sanojen määritellä, kuka minä olen.
 Ja oikea minä katosi ja muuttui. Juuri siksi, miksi muut sanoivat.

.Kuvittelevat, että hulluuden voi määritellä

Diagnoosit rivissä

Poks

Ja se oletkin sinä

.

Ja olen perkeleen vihainen. Vaikka puran sen muihin oikeasti olen vihainen, suorastaan raivoissani, itselleni. Koska olen muuttunut katkeraksi ja kyyniseksi ämmäksi, joka vihaa maailmaa, kaikkia ja kaikkea.    

Oikeastaan ilman syytä. 

....

Haluaisin vielä sen yhden päivän lisää.

Ja luopumisen aiheuttama kipu jäytää sisuksiani ja hyvästit kuivuvat kitalakeeni kiinni. 

Tärkeät asiat katoavat ympäriltäni ja minä leijun jossain ihmeellisessä olotilassa, jolle ei ole nimeä.

Olen edelleenkin tässä, vaikka teitä ei ole. Kuolemalle ei voi mitään, se tulee lopulta ja repii kaiken rikki.

Teen mitä tahansa, etten näkisi kaikkea inhottavaa, kun suljen silmäni.

Ja se on tullut takaisin. Se kiemurtelee sisuksissani tarjoten helppoa ratkaisua, jolla saan unohdettua kaiken nopeasti. Pika-apua, jonka teen orjallisesti uudestaan ja uudestaan. En pysty lopettamaan, koska en halua kohdata sitä todellisuutta, joka lyö sinua kasvoihin niin lujaa, että nenäsi murtuu ja hampaasi murtuvat suussasi jättäen jälkeensä vain luumurskaa. 

 Perkele, haluan vain tuntea ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.

Haluan vain, että kaikki olisi kuin ennen.

 Haluan pyyhkiä viimeiset seitsemän vuotta pois.

 Haluan, että mikään ei olisi lopullista, lopullisesti rikki, poissa ja menetettyä.

alökdgjlaeghjlhkqajqlröööhjpowrjljwdlök

Hetken oikeasti luulin olevani normaali, parantumassa. Paskat.

 Mikään ei oikeastaan kiinnosta minua enää, en jaksa nousta aamuisin ylös sängystä, käydä suihkussa, harjata hampaita tai hiuksia, syödä tai tehdä ylipäätään mitään.

Haluan nähdä ihmisiä, mutten jaksa. Sovin tapaamisia, joihin en kuitenkaan mene.

Vietän yöni tuijottamalla seinään ja panikoiden sohvalla, koska en uskalla menä sänkyyn. 

Sen sormet

luikertelevat pitkin

synapsiesi rakoja

Varastaen kaiken

millä on mitään merkitystä

...Olen piupaupungtöks

Misantropian epämääräiset vaiheet

                                                                          Baby, did you forget to take your meds?

Ympärilläni on tuttuja ihmisiä, kaikilla on hauskaa. Silti minua jännittää enkä saa suutani avattua. 

Yritän juoda kaljaani ja hymyillä. Yleensä epäonnistun hymyilemisessäkin. Istun hieman etäällä muista ja pakenen välillä tupakalle, jonne usein eksyy muutama muukin humalaiset silmät harittaen. Olen hiljaa, koska en keksi mitään sanottavaa. Takerrun alkoholiin ja kiskon sitä sisuksiini ja odotan, että jumalainen alkoholi saisi kielenkantani löysennettyä. Se toimii.

Enhän minä voi vetää lärvejä joka kerta, kun pitäisi olla muiden kanssa tekemisissä. Täysin uudet ihmiset ovat pahimpia. Siksi tutustuminen tuntemattomiin on lähes mahdotonta. En osaa luottaa ihmisiin, vaan tarkkailen kauempaa millaisia he ovat, että osaisin perääntyä ajoissa.

Olen muuttumassa oudommaksi kuin ennen.